eko­so­si­aa­li­nen oi­keu­den­mu­kai­suus

Mitä on ekososiaalinen oi­keu­den­mu­kai­suus­kas­va­tus? Olen tutkinut sitä hyvin paljon nyt  jo noin seitsemän vuoden ajan ja muun muassa toimittanut Jussi Mäkelän ja Rebecca Martusewiczin kanssa kirjan Art, EcoJustice, and Education, joka ilmestyi reilu vuosi sitten Routledgen julkaisemana. Tämä kirja, ja oma ajatteluni muutenkin, nojaa hyvin paljon Rebecca Martusewiczin, Jeff Edmunsonin ja John Lupinaccin kirjoittamaan kirjaan EcoJustice Education. 

Suomennan siis itse tämän viitekehyksen  ‘ekososiaaliseksi oi­keu­den­mu­kai­suus­kas­va­tuk­sek­si’. Se on pitkä sanahirviö (pyydän anteeksi!), mutta haluan sisällyttää käännökseen ekologian lisäksi myös sosiaalisen ulottuvuuden, koska viitekehyksessä todellakin on kyse siitä, että sekä ekologisilla että sosiaalisilla ongelmilla – sekä niiden ratkaisuilla – on samat juuret.

Ensinnäkin meidän tulisi olla tietoisia niin sanotuista "it­ses­tään­sel­vyyk­sis­tä", jotka vaikuttavat hyvin paljon jokapäiväiseen ajatteluumme ja toimintaamme. Kyseessä ovat siis niin sanotut “modernin oletukset” eli teollisen yhteiskunnan normalisoimat “ismit”, kuten esimerkiksi individualismi, rationalismi ja mekanismi. Muita tällaisia ajattelumalleja, joita emme osaa enää edes kyseenalaistaa (vaikka ne aiheuttavatkin ilmiselvästi sekä sosiaalista että ekologista tuhoa ja kärsimystä) ovat esimerkiksi usko jatkuvaan kasvuun sekä erityisesti niin sanottu sentrinen ajattelu – ja niistä tietysti suurimpana ihmiskeskeinen eli antroposentrinen ajattelu. Tällainen maailmankuva asettaa ihmisen keskiöön ja kaiken muun elämän marginaaliin. Muiden elollisten olentojen tehtävänä on siis ainoastaan palvella ihmisen hyvää. 

Kriittisyyden lisäksi meidän tulee kuitenkin ruokkia myös ‘yhteistä hyvää’, eli englanniksi käytetään sanaa "commons". Se tarkoittaa sekä yhteisvaurautta että sellaisia kulttuurisia perinteitä, jotka ruokkivat kestävää hyvinvointia. Yhteysvauraudella tarkoitetaan esimerkiksi sitä, että puhtaan ilman ja veden tulisi olla kaikkien oikeus, jokaisen ihmisen mutta myös muun elämän. Entä mitä ne sellaiset perinteet voisivat olla, jotka auttavat ihmistä elämään yhdessä kestävästi muun elämän kanssa? Usein tällaisia esimerkkejä kaivetaan alkuperäiskansojen kulttuureista, mutta mikään kulttuuri ei sinänsä ole läpeensä ekologinen tai epäekologinen. Jokaisesta kulttuurista ja lähiyhteisöstä voimme siis etsiä niitä juuri omaan ympäristöömme sopivia kestäviä perinteitä.

Kolmas tehtävä on mielikuvituksen käyttäminen. Jotta pystymme rakentamaan paremman, kestävämmän tulevaisuuden, meidän on ensin pystyttävä kuvittelemaan se. Taiteella ja taidekasvatuksella voi olla aivan keskeinen rooli paremman elämän kuvittelemiseen ohjaamisessa. Miten voimme päästä yli stereotypioiden ja normalisoitujen patologioiden? Miten voimme unelmoida ja pitää toivoa yllä?

Ekososiaalisen oi­keu­den­mu­kai­suus­kas­va­tuk­sen perusperiaatteet – kriittisyys, yhteinen hyvä ja mielikuvitus – kytkeytyvät toki saumattomasti yhteen. Ensin meidän täytyy tunnistaa ja tunnustaa ongelmat, jotta voimme kuvitella jotakin parempaa. Toisaalta on lohdullista huomata, että meillä on olemassa jo paljon hyvää ja että meillä on mahdollisuus elvyttää niitä tapoja, jotka edistävät sekä sosiaalista että ekologista oikeudenmukaisuutta. Kaikkea ei tarvitse keksiä alusta ja tyhjästä!